Miksi kirjoitan?

Näin uudenvuoden kynnyksellä on hyvä miettiä, miksi tekee sitä mitä tekee tai mitä haluaa tehdä. Minun tapauksessani: miksi kirjoitan?

Joskus kaipaus käy liian suureksi. Silloin kaipaan jonnekin takaisin. Matkaan usein ja joskus unohdan, että jalkani ovat myös tässä maassa. Onneksi on ihmisiä, kanssamatkaajia, jotka vetävät minut takaisin leijuvasta olotilasta kohti maata. Vaan tuolla leijuessa ne syntyvät, yhdessä äärettömässä. Takertuvat minuun kiinni ja sisälleni, jotta päästäisin ne vapaaksi. Antaisin muodon sanoilla, jotka putoilevat paperille. Jollekin vietäväksi.

Uskon, että sieluni laulaa sanoilla, jotka ovat kaikkien yhteisiä. Samoilla sävelillä, jotka sinäkin olet tuntenut tai tulet tuntemaan. Vapisuttavaa pelkoa, hyytävää hylkäystä, ihanaa rakkautta. Elämää.

Se yhdistää meitä. Emme voi enää kulkea laput silmillä vaan meidän on avattava silmämme. Katso. Minä huomaan sinut. Olet arvokas. Pohjimmiltaan kuin minä, mutta silti niin erilainen. Tarttuisitko käteeni? Haluaisitko tuntea mitä minä tunnen? Edessäsi ei ole pelkkää kaunista katseltavaa. Elämässä on kaikkia sävyjä. Taustalla häilyvien tummien varjojen on tultava esiin, jotta auringostamme tulisi kirkkaampi, jotta meistä loistaisi valo. Annamme kätemme niille, jotka ovat menettäneet, joissa asuu suru. Ymmärrämme kun hyvää tarkoittavat toiveet muuttuvat tragediaksi, loputtomaksi suruksi. Kun elämä ei mene niin kuin suunnittelimme. Silloin voimme vain nojata toisiimme ja jakaa. Muistatko? Ojensin sinulle käteni. Vieläkö haluat tarttua siihen? Et ole yksin.

Ensimmäinen kirjani, Syntitehdas on dekkari. Miksi halusin kirjoittaa dekkarin? En usko, että tämä on ainoa genre, jota haluan kirjoittaa, mutta jokaisessa tarinassa pitää olla jokin mysteeri. Mysteerit koukuttavat minua ja haluan, että kirjan lopussa lukija yllättyy. Dekkareissa ja murhamysteereissä keskeisin osa, lähtökohta on murha. Luulen, että kuolema on minulle myös mysteeri. En kirjoita dekkareita sen takia, että ihannoisin väkivaltaa tai niitä ihmisiä, jotka vaeltavat niillä poluilla vaan siksi, että haluan ymmärtää. Kirjani syntyvät ihmetyksestä ja halusta ymmärtää tätä maailmaa, sinua ja minua. Miksi? Mikä on se raja kun ihminen menettää otteensa tähän elämään?

Kun en ymmärrä, yritän tuntea ja silloin he alkavat puhua minulle. Saavat jonkun muodon ja persoonallisuuden. Kun kuuntelen hiljaa ja tunnen ne sydämelläni kokonainen tarina avautuu minulle, pala palalta. Välillä se on kuin sipulin kuorimista silmät kyynelissä. Parhaimpina päivinä se virtaa käsieni kautta paperille. Sitten ymmärrän, en ehkä täysin, mutta paremmin. Valmiina pureskeltuna sinulle. Nautittavaksi helpossa ja viihdyttävässä paketissa. Taustalla kuitenkin ymmärrystä elämästä, ei ehkä täydellistä, mutta enemmän, jokainen päivä enemmän. Harjoitukset jatkukoon.

Näiden sanojen toivottelemana aloitan blogini.

Tervetuloa sinä ja vuosi 2015!