Näin uudenvuoden kynnyksellä on hyvä miettiä, miksi tekee sitä mitä tekee tai haluaa tehdä. Minun tapauksessani: miksi kirjoitan?

Joskus kaipaus käy liian suureksi. Silloin kaipaan jonnekin takaisin. Matkaan usein ja joskus unohdan, että jalkani ovat myös tässä maassa. Onneksi on ihmisiä, kanssamatkaajia, jotka vetävät minut takaisin leijuvasta olotilasta kohti maata. Vaan tuolla leijuessa ne syntyvät, yhdessä äärettömässä. Takertuvat minuun kiinni ja sisälleni, jotta päästäisin ne vapaaksi. Antaisin muodon sanoilla, jotka putoilevat paperille. Jollekin vietäväksi.

Uskon, että sieluni laulaa sanoilla, jotka ovat kaikkien yhteisiä. Samoilla sävelillä, jotka sinäkin olet tuntenut tai tulet tuntemaan. Vapisuttavaa pelkoa, hyytävää hylkäystä, riistävää rakkautta. Elämää.

Se yhdistää meitä. Emme voi enää kulkea laput silmillä vaan meidän on avattava silmämme. Katso. Minä huomaan sinut. Olet arvokas. Pohjimmiltaan kuin minä, mutta silti niin erilainen. Tarttuisitko käteeni? Haluaisitko tuntea mitä minä tunnen? Edessäsi ei ole pelkkää kaunista katseltavaa. Elämä vapisuttaa, hyytää ja riistää. Taustalla häilyvien tummien varjojen on tultava esiin, jotta auringostamme tulisi kirkkaampi, jotta meistä loistaisi valo. Kun tunnemme, pidämme kädestä sitä, joka on menettänyt, jossa asuu suru, ymmärrämme ja opimme. Kun hyvää tarkoittavat toiveet muuttuvat tragediaksi, loputtomaksi suruksi. Kun elämä ei mene niin kuin suunnittelimme. Silloin voimme vain nojata toisiimme ja jakaa. Muistatko? Ojensin sinulle käteni. Vieläkö haluat tarttua siihen? Et ole yksin.

Ensimmäinen kirjani, Syntitehdas, on oodi kaikille niille, jota haluavat muutosta. Se kertoo työelämästä ja millaista se on nykyaikana. Kun näkee ympärillä ihmisiä, jotka ovat uupuneita, joiden mielet viistävät maassa, joita tiukkatahti, vaatimukset ja koneiston osaksi joutuminen ovat sairastuttaneet.

Ne ajoivat minut kirjoittamaan kirjan, jossa liikutaan tuossa maailmassa. Matkani oli vasta alussa. Surun ja pettymyksen kautta olin oppinut kääntymään takaisin tuolta polulta. Jälkikäteen näin missä olin kääntynyt väärään suuntaan. Se oli suunta, jonka olin ottanut pelkän rahan ja minuun istutettujen odotuksien saattelemana. En kuunnellut sydäntäni. Näin jälkikäteen on helppo nähdä tuo käännekohta, kun otin sen ”väärän” polun, mutta tuskin se oli turha. Ei todellakaan, se oli välttämätön, se oli oppitunti.

Miksi sitten dekkareita? En usko, että dekkarit ovat ainoa laji, joita haluan kirjoittaa, mutta jokaisessa tarinassa pitää olla jokin mysteeri. Mysteerit koukuttavat minua, ne saavat saavat aivonystyräni kutisemaan. Dekkareissa ja murhamysteereissä keskeisin osa, lähtökohta on murha. Luulen, että kuolema on minulle myös mysteeri. En kirjoita dekkareita sen takia, että ihannoisin väkivaltaa tai niitä ihmisiä, jotka vaeltavat niillä poluilla vaan siksi, että haluan ymmärtää. Kirjani syntyvät ihmetyksestä ja halusta ymmärtää tätä maailmaa, sinua ja minua. Miksi? Miksi naapurin Kai murhasi vaimonsa ja kaksi lastaan? Mikä sai Erkin niin tolaltaan, että iski puukon veljensä ihoon? Miksi Piasta tuli murhaaja? Miksi? Miksi? Mikä on se raja kun ihminen menettää otteensa tähän elämään?

Kun en ymmärrä, yritän tuntea ja silloin he alkavat puhua minulle. Saavat jonkun muodon ja persoonallisuuden. Kun kuuntelen hiljaa ja tunnen ne sydämelläni kokonainen tarina avautuu minulle, pala palalta. Välillä se on kuin sipulin kuorimista silmät kyynelissä. Parhaimpina päivinä se virtaa käsieni kautta paperille. Sitten ymmärrän, en ehkä täysin, mutta paremmin. Valmiina pureskeltuna sinulle. Nautittavaksi helpossa ja viihdyttävässä paketissa. Taustalla kuitenkin ymmärrystä elämästä, ei ehkä täydellistä, mutta enemmän, jokainen päivä enemmän. Harjoitukset jatkukoon.

Näiden sanojen toivottelemana aloitan blogini.
Tervetuloa sinä ja vuosi 2015!